Yöllä puoli kolmen aikaan heräsimme kotona, söimme aamupalaa ja lähdimme ajelemaan Helsinkis–Vantaalle. Lensin ihan pikkuruisella Finnairin koneella Helsingistä Manchesteriin, ja arvostelin matkalla mielessäni koneessa tarjoiltua aamupalaa. Ei olisi pitänyt, sillä se oli erinomaista tuleviin ateriohin verrattaessa. Tutustuin matkalla mukavaan vierustoveriini, joka kertoi työnsä puolesta matkustelevansa paljon. Onnekseni hän oli myös tulossa Chicagoon – sain kulkea hänen mukanaan Manchesterin kentällä ja vaihto sujui ongelmitta.

 

Odotin American Airlinesin palvelun olevan tekopirteää ja yliystävällistä, mutta toisin kävi. Lentoemännistä suurin osa oli kylmäkiskoisia harakoita, jotka eivät niinkään uskoneet vuorovaikutuksessa katsekontaktin voimaan eikä myöskään sanojen thank you ja please merkittävyyteen. Kaiken lisäksi ruoka oli inhottavaa. Rasvassa lilluvaa broileripasta (jossa oli epämääräisiä ruskeanharmaita klimppejä, jotka luokittelin sieniksi) oli vielä ihan ok, mutta myöhempi ruoka jäi kyllä lautaselle. Niistä sieniklimpeistä, rasvasta, juustosta koostuva piiras ei ollut ollenkaan houkutteleva, eikä kyllä makoisakaan, kun reunasta vähän maistoin. Muuten lento sujui ihan mukavasti torkkuessa, lukiessa ja elokuvia katseltaessa. Koneen laskeutuessa kello oli Suomessa noin 20, Chicagossa noin 13.

 

Chicagon lentokentällä tutustuin toiseen suomalaiseen, joka kertoi olleensa joululomalla ja palaavansa nyt Indianapolisiin tai Indianaan (en enää muista) opiskelemaan. Oli kivaa puhua suomea ja kysyä neuvoja suomeksi. Selvisin oikeaan bussiin ja voitonriemuisesti huomasin, että ei me suomalaiset ollakaan bussikäyttäytymiseltämme niin erilaisia. Kaikki menivät istumaan paikalle, jonka vieressä ei istunut ketään. Vasta tilan loppuessa ihmisiä istui myös käytäväpaikoille, ja silloin he myös juttelivat vierustoverinsa kanssa. Tosin viereeni istunut nainen ei sanonut sanaakaan minulle koko kaksituntisen matkan aikana. Enkä kyllä minäkään hänelle, ihan vain ylläpitääkseni suomalaista juroa identiteettiäni.

 

Janesvillestä minua tuli hakemaan yliopiston kansainvälisten asioiden toimistolle työskentelevä Erica. Samaan kyytiin tuli myös Daniel, joka on – kyllä vain, Ruotsista :D Ei kyllä pelkoa mistään ihastumisista, poika vaikuttaa nössöltä. Myöhemmältä bussilta haimme myös kiinalais-hollantilaisen tytön seuraamme. Kävimme paikallisessa kaupassa ostamassa tyynyt ja peitot (myös lakanat olisi voinut ostaa uudet, sillä nämä jenkkikoot ovat todella omituisia) ja lähdimme syömään Subwayhin. Siellä sai samalla hinnalla kokonaisen patongin kuin Suomessa puolikkaan. Erica kertoi meille, että kampuksen ruokalat avautuvat vasta 22.1., joten meidän tulee käydä paikallissa ravintoloissa syömässä, ellemme halua itse kokata. Ja ne paikalliset ravintolathan ovat McDonald’s, Pizza Hut, Wendy’s jne. Pikaroskaruokaa, y yyym.

 

Illalla tutustuin viikonloppuna tänne saapuneeseen ruotsalaiseen tyttöön sekä kahteen paikalliseen opiskelijaan. Pelasimme yhdessä Jengaa ja tarjolla oli hampurilaisia. Paikallisen ajan lähentyessä iltakahdeksaa irtaannuin joukosta ja menin nukkumaan.

Nyt lopettelen kirjoitukseni,  jonka julkaisuajasta en tiedä vielä. Tietokoneeni töpseli ei mahtunutkaan mukana olleeseen adapteriin, joten joudun kirjoittamaan akun varassa. (Ja se ei ole enää hirvittävän hyvä vanhassa Matias-rukassani.) Nettiä en tohdi nyt kokeilla, sillä kaapelin pistorasia näyttää olevan kämppikseni kerrossängyn yläpuolella, enkä uskalla kiivetä sinne vielä. Oma sänkyni ei ole siis hänen sängyn alapuolella, vaikka nämä kerrossängyiksi saisikin. Kämppikseni saapuu vasta 20. päivä tänne, joten voi olla, että tässä täytyy vielä kiipeillä ennen sitä.